Digiopettajan havaintoja

Tämä nyt ei liity blogini aiheeseen eli liikunnallisuuteen millään tavalla, mutta VR-laseilla, olettaen että niihin saa jostakin WLAN-yhteyden, pystyy vaivattomasti viestimään muille ihmisille tuttujen Messenger- ja Whatsapp-työkalujen avulla. VR-laseissa on mikrofoni ja kaiuttimet jo itsessään sekä sen Online-storesta saa ilmaisia sovelluksia niiden hyödyntämiseen.   Whatsappiin tarvitaan käytössä oleva puhelinnumero, Messenger-viestiliikenne onnistuu pelkän nettiyhteyden ja Facebook-tilin avulla, aivan kuten kotitietokoneenkin kanssa.   Tuntuu aika modernilta ja hurjalta jutella tai viestitellä kieltämättä kömpelöhkön virtuaalinäppäimistön avulla kaverin kanssa pelkät VR-lasit päässä, mutta kun puhutaan käytännön tasosta, mitä hyötyä tästä on? Jokainen saa nämä sovellukset myös kotitietokoneelleen ja jotta pystyisi oman WLAN-verkkonsa ulkopuolella saamaan nettiyhteyden, ainoa käytännön mahdollisuus on kännykän Hotspot (eli kännykän oma WLAN-verkko).  Silti on todella mukava saada vie

 Nyt kun olen vähän käsitellyt karttasovelluksia ja myös käytännön suunnistusta maastossa, paljastan kaikki muutkin vanhan ajan eräilijän niksit, joita itse olen omaksunut.  Nykyajan laitteistoilla ja sovelluksilla maastosuunnistus toimii vuorenvarmasti. Jos joskus aiot lähteä Norjan vuorille kiipeilemään, huomaat kyllä pian, että paperikartta on erittäin paljon parempi valinta kiipeilyreitin valintaan, koska digitaaliset vaihtoehdot ovat hyvin summittaisia ja epätarkkoja. Vuorelle kannattaa kiivetä tietysti siltä kohdalta, missä korkeuskäyrät ovat mahdollisimman etäällä toisistaan. Mitä lähempänä kaksi tai useampia korkeuskäyriä on, sitä todennäköisemmin edessäsi kohoaa läpipääsemätön seinämä. Kiipeilyintoilijoille vielä todettakoon, että tarvitset jonkin verran kokemusta tavallisesta retkeilystä, ennen kuin kannattaa haaveilla yli tuhannen metrin vuoren valloituksesta, äläkä missään nimessä lähde yksin tai ilman suunnittelua. Lisäksi vuoren paikka ratkaisee: on aivan eri asia valloit

Nähtävästi kaikkein makeimmat sovellukset kulkevat ihan salatieteenä ja suusta suuhun-tietona. Mobo -sovellus Androidille ja iPhonelle sekä jopa Ancient-aikakauteen kuuluvalle Windows Phonelle sisältää suunnistuskarttoja ympäri Suomea ja muutakin maailmaa. Huom! Samannimisiä, täysin erillisiä sovelluksia on useitakin! Tämä on se, jossa on keltainen ikoni.  Suunnistusrasteilta löytyy salaperäisiä rasteja, kestäviä metallilevyjä jotka joku mysteerinen hyväntekijä on paikalle sijoittanut, olisiko S uunnistusliitto ? (Edit: kun vähän sivuja selailee, näitä saa pistää pystyyn käytännössä pystytyskuluja vastaan kuka tahansa jolla riittää kartanlukutaitoa. Eli käytännössä varmaan paikalliset suunnistusseurat). Kuulemma QR-koodejakin pitäisi löytyä, joiden pitäisi helpottaa rastien kuittaamista Mobo-sovelluksen sisäisen QR-koodinlukijan ansioista, mutta ne ovat ainakin parilta tarkastamaltani rastilta hävinneet. Jopa NFC-tekniikalla toimiva tunnistautumismetodi pitäisi olla mainosvideon muka

Palataanpas takaisin tämän blogin varsinaiseen aihepiiriin. Tennis, kuten muutkin mailapelit ovat minulle, muuten urheilulliselle miehelle jatkuva kauhun aihe. Vaikka voimistelussa, uinnissa, painonnostossa ja jopa Cooperin testissä olin aina parhaiden joukossa, sulkapallo, tennis ja squash ovat minulle jatkuvia murheenkryynejä. Jotenkin vain käden ja silmän yhteispeli ei minulla pelaa enkä koskaan ole sellaisissa porukoissa nuorena viihtynyt, tosin mietin että vanhempana voisin viihtyäkin. Kokeilin työpaikan Työhyvinvointi-illassa Paddlea. Se oli oikein mukavaa. Paddle-porukan kokoaminen jäi tosin puheiden asteelle.  Minulle on jäänyt myös henkisiä traumoja siitä, että aikoinaan tennistähti pokasi teini-ihastukseni yhden illan huvikseen pilaten kaiken meidänkin väliltämme, vaikka itse olin tämän saman naisen kanssa äärimmäisen tosissaan, joten suhtaudun kaikkiin mailapelien pelaajiin ennakkoluuloisesti.  No ehkä viimeisimmän yli olen nyt päässyt :D mutta koska kaikki nämä asiat estävä

Ilta-Sanomien loistava artikkeli , jossa pähkinänkuoressa kerrotaan yleisimmistä turistihuijauksista toi mieleeni omia muistoja turistihuijauksista, joista päätän avautua tällä kertaa, jotta ehkä jonkin lukijan (tai itseni) lompakon kevenemisen todennäköisyyttä pienennetään.  Suomen olosuhteissa huijaukset ovat yleensä varsin lieviä. Joskus jokunen saattaa pyytää muutamaa euroa bussilippuun, lihapiirakkaan tai muuhun vastaavaan, mutta kaikki tietänevät tämän retoriikan, Alkon tuotteisiin ne todennäköisesti menevät, ellei laittomiin päihteisiin. Tosin joskus Alkon tuotteita vastaan voi ihminen saada myös vaikka yösijan kaveriltaan, jolloin pyyntö lienee ihan maltillinen. Esimerkiksi Pariisin mittakaavassa huijaukset ovat huomattavasti vaarallisempia ja organisoituneen huijausjengin järjestämiä. Tosin täytyy muistaa, että huijauksen alimmalla portaalla ovat usein haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset, kuten marokkolaiset siirtotyöläiset. Miten sitten tavallinen kerjääminen? Pariisissa

Kunnon kaupunkisurvivalisti käy tietysti kaupunkilomalla Suomessa kohottaakseen paikallistuntemustaan ja ajotaitoaan sekä samalla tietysti nauttimassa liikunnallisista iloista eri puolilla Suomea.  Tällä kertaa samanhenkisen naisystäväni kanssa päätimme lähteä Suomen kaakkoisrannikolle, ihan vain siitä syystä, että emme ole koskaan ennen käyneet Kotka-Hamina-Loviisa-akselilla.  Näistä paikoista ehdottomaksi ykköskaupungiksi turistille valikoitui Kotka . Kotka on 50 000 asukkaan koollaan merkittävä Kymeenlaakson keskus. Todennäköisesti M erikeskus Vellamo kiinnostaa suurinta osaa ihmisistä: siellä on vaihtuvia näyttelyitä historiallisista aiheista. Kuva 1 . Merikeskus Vellamon sisäänkäynti.Taustalla historiallinen Majakkalaiva, myös avoinna vieraille. Pompeiji-näyttely olikin yksi vetonaula mikä meidät sinne houkutti. Lisäksi tietysti saimme nauttia merimuseon ja Kymenlaakson maakuntamuseon anneista. Lisälipulla pääsee tutustumaan majakkalaivaan ja jäänmurtaja Tarmoon , joita suosittel

 Tänään kävi pelottavalla tavalla toteen pahin painajaiseni: potkulautailulenkillä kännykkäni katosi kokonaan. Voitte kuvitella sen pelottavan tilanteen, kun kaupassa tongin reppuni perin pohjin ja totesin, ettei se ole siellä.  Kiirehdin mitä pikimmin kotiin, jossa tyhjensin repun viimeistä tavaraa myöten ja varmistuin asiasta. Salamana myös soitin puhelimeen: puhelin kyllä hälytti, mutta kukaan ei vastannut siihen. Seuraavaksi muistelin, missä olin viimeksi käyttänyt puhelinta: varmistin viimeiset Facebook-julkaisut kolmen kilometrin päässä olevalla puistonpenkillä, missä pidin lepotaukoa. Puhelimen oli pakko siis olla jossakin puiston penkin ja nykyisen sijaintini välillä, todennäköisimmin puiston penkillä.  Siispä pyörän selkään, ja kymmenen minuutin jälkeen näin puhelimeni penkillä, jossa joku ystävällinen ohikulkija oli jopa sijoittanut sen siististi penkin laitaan.  Tämä episodi kuitenkin jätti miettimään, mitä kaikkea riesaa kännykän katoamisesta on, ja miten siitä selviäisin.